Vauvavuosi takana, meillä asuu taapero!
Apua! Meillä ei enää ole vauvaa, vaan taapero! Hui miten aika menee nopeasti! Vieläkin on traumat vuoden takaisesta 28h tuskasta, vaikka toki mahtava vauvavuosi on pahimmat traumat poistanut mielestä. Oli se sen arvoista, ehdottomasti!
Nyt kaikki haastavien vauvojen vanhemmat lynkkaavat minut, mutta pakko se on sanoa, ei meidän vauvavuosi ollut ”vaikea”, ”rankka” tai ainakaan ”mennyt sumussa”, kuten moni muu aikaa muistelee. Meidän pieni vauvamme on ollut enemmän ja vähemmän helppo ja ennen kaikkea iloinen tapaus. Toki hankalampiakin hetkiä ja tulkitsemattomia itkuja on vuoteen mahtunut, mutta ehdottomasti enemmän iloisia ja hauskoja hetkiä. Haikein mielin muistelen kulunutta vuotta ja pientä vauvaa.
Moni asia tuntuu niin valtavan kaukaiselta, kuten esim. imetys ylipäätänsä, saatika alun imetykset kun maitoa ruiskusi pitkin kämppää ja yölläkin imettiin. Nyt kun kirjoitan tätä, pyörii jaloissa yksi pieni höpöttävä TAAPERO, joka leikkii kirjoilla ja DVD-levyillä ja toistelee itselleen tiukasti ”ei-ei-ei”. (Pitäisköhän katsoa mitä se puuhaa??). Ei oikein millään enää muista sitä pienen pientä pakettia, joka hän oli vielä hetki sitten.
Moni aina kyselee mikä vauvan saamisessa oli eniten mullistavaa, uutta, outoa. En ole oikein koskaan osannut kovin hyvin tähän kysymykseen vastata. Sinänsä mikään ei ollut erityisen outoa tai odottamatonta. Tiesin olevani äiti-henkinen-ihminen jo entuudestaan, joten syvä rakkaus tätä pientä pakkausta kohtaan ei totaalisesti yllättänyt. Ei myöskään huolenpidon määrä tai valvotut yöt. Mutta, ehkä se valtavan rakkauden ja huolen määrä jota tuota otusta kohtaan tuntee kuitenkin ihan hiukan yllätti. Tai sanotaan näin päin: nyt vasta ymmärrän mitä kaikkea oma äitini on minun ja sisarusteni eteen tehnyt ja kuinka tärkeitä lapset (varmaan kai ne isot ja aikuisetkin) vanhemmilleen ovat. Pikku hiljaa alkaa minulle myös valjeta se tosiaasia, että meillä on lapsi. EI tämä loppunutkaan tähän vauvavuoteen. Pitääkö tuota alkaa kohta jo kasvattamaan hoitamisen sijaan?…
Vaikka vauva-aika olikin meillä helppoa, oli se jotenkin vaan niin ihanaakin. Tuntuu haikealta ajatella että sitä ei ehkä enää tule koskaan enää koettua. Vaikka tuntuukin haikealta nähdä kuinka vauva vain kasvaa ja kasvaa, on se samalla myös ihanaa. On ihanaa huomata, kuinka toinen ymmärtää minua päivä päivältä enemmän. Eilenkin pyysin autossa käsiä lähemmäs jotta sain neidiltä hanskat pois. Ensimmäinen pyyntö ei vielä toiminut, mutta toista kättä ojennettiin sitäkin innokkaammin. Toki meillä vieläkin asuu rakkaan siskoni sanoja lainaten ”mykkä raivopötkylä”, mutta on siinä jo aika paljon järkeäkin olemassa. Sanovat, etää 1-2 vuotiaat lapset ovat kivoimpia. Uskon siihen kyllä, sillä ihana tämä oma ainakin on.
Nyt kun odotus on jo kaukana muistoissa ja vauvakin jo taapero, en varmaankaan enää kirjoittele blogiini kuin erittäin harvoin. Katsotaan sitten joskus jos odotan seuraavaa… Palaan varmaan asiana vasta lähempänä kesää kun neidillä on seuraava neuvola, joten adjö!
