Lapsentuloon valmistautumisesta
Kaikki jo lapsia saaneet muistavat aina meitä vielä lapsettomia valistaa että ”ei siihen voi osata varautua” ja ”et arvaakaan kuinka paljon elämä muuttuu”. Totta varmasti molemmat lauseet ärsyttävyydessään, mutta voiko siihen kuitenkin jossain määrin varautua ja muuttuuko se elämä heti? Mitkä asiat sitten oavt niitä, ”joita en osannut odottaa?”. Tässä taas kerran hiukan omaa pohdintaani:
Todettakoon heti alkuun, että ymmärrän hyvin, että niin vauvat kuin vanhemmatkin ovat yksilöitä. On toki aivan erilaista elää unettomana koliikkivauvan kanssa kuin iloisen pienen hymyilevän lapsen, joka nukkuu täysiä öitä. (meille edelleen tuo jälkimmäinen, KIITOS!). Aivan varmasti ns. helpon lapsen kanssa elämänmuutos on paljon mukavampi ja seesteisempi kuin huutavan hirviön kanssa uuden elämän aloittaminen.
Myös vanhempien ja erityisesti äitien perusluonteet ja asenteet varmasti vaikuttavat paljon siihen, miltä tämä uusi suuri elämänmuutos vaikuttaa. Toinen äiti stressaa imetystä, toinen vauvan kanssa kaupungille lähtöä, toinen tauteja ja joku kaikkia yllämainittuja. Tämän huomaa usein selvästi jo raskausaikana: toiset ovat koko raskauden ajan huolissaan vauvan voinnista, synnytyksestä ja kaikesta mahdollisesta, kun toiset ottavat asiat rennommin. Vaikka en itse ehkä mikään rauhallisuuden perikuva olekaan, en myöskään ole kovin stressaavaa tyyppiä. Toki alkuraskaudessa jännitti, mutta rakenneultran jälkeen en ole ollut missään vaiheessa oikeasti mistään huolissani. Uskon jotenkin kaiken vaan aina järjestyvän elämässä, vaikka en mihinkään kohtaloihin yms. uskokaan. Samoin uskon kyllä että selvitään vauvan kanssa, vaikka ei olisikaan juuri se mukavin vekara.
Myönnän nöyrästi jo nyt, että varmasti moni ns. tavoitteeni lapsen hoidossa ja kasvatuksessa ei varmasti mene niin kuin haluan. Uskon kuitenkin edelleen siihen, että iso osa asioista menee niin kuin on ajatellutkin jos asiaa on ajatellut järkevästi. Uskon siis, että kyllä lapsen tuloon voi aika paljon varautua, vaikka se ei sitten ihan samanlaista olisikaan. Koen itse olevani ainakin erittäin valistunut erilaisista vauvoista ja tavoista, sillä olen päässyt vuosien varrella seuraamaan monien tuttujen äitiyden ensiaskelia ja seurata lapsosten kehitystä huonoista nukkujista ja syöjistä kelpo tapauksista. Samoin kaikki pitkät keskustelut juuri vauvautuneiden ja vanhempien lasten vanhempien kanssa ovat opettaneet minua roimasti. Olen nähnyt ja kuullut hyvin erilaisten äitien metodeja ja tarinoita ja olen koettanut aina poimia niistä niin hyviä esimerkkejä kuin varoittaviakin.
Tästä kirjoituksesta piti alun perin tulla hiukan erilainen, mutta nyt kun rupesin asiaa oikein miettimään, päädyinkin listaamaan vuosien varrelta muilta äideiltä oppimiani mielestäni hyviä ja tärkeitä kikkoja, mietteitä ja tavoitteita:
- Lapset kehittyvät ja kasvavat eri tahdissa ja joskus jo opitut asiat eivät enää piltillä opittuna olekaan. Joskus asiat menevät takapakkia, vaikka kuinka parhaansa yrittäisi. Ehkä tärkeämpää olisikin koetettava nähdä vauva,- ja lapsiaika kokonaisuutena, eikä hetkittäisinä edistyksen tai takapakin askelina. Kyllä suurimmasta osasta vauvoista kasvaa toimivia lapsia ja aikuisia jossain vaiheessa, vaikka kaikki ei aina olekaan ruusuilla tanssimista.
- Päättäväisyys on kaiken a ja o niin lasten kuin eläintenkin kanssa. Jos jokin asia on EI, on se ei jatkossakin. Toki riippuu asian tärkeydestä, mutta uskon visusti johdonmukaisuuteen. Unikoulut yms. aikanaan mahdollisesti vastaan tulevat ongelmat ovat mahdollisia ratkaista, vaikka se ilmeisen vaikeaa onkin. Päättäväisyys ja johdonmukaisuus on vaan jostain löydyttävä. Varmasti helpommin sanottu kuin tehty!
- Oikeudenmukaisuus on mielestäni äärimmäisen tärkeää myös pienille lapsille. Ei ole reilua, että lapsia kohdellaan eriarvoisesti tai vanhemmat murskaavat toistensa auktoriteetin lupaamalla lapsille liikoja. Toivottavasti meillä ei leikitä ”good cop” ”bad cop”-leikkiä! Sitä en voi sietää! Toivottavasti voidaan sopia tärkeistä asioista niin, että samat säännöt on sitten kaikilla.
- Älä antaudu itse tunteiden vietäväksi jos lapsi kiukuttelee. Tämä on minulle HYYYYYVIN vaikeaa… Jostain syystä murrosikäisten kanssa se mulla toimii, mutta pienten lasten kanssa on huomattavasti vaikeampaa. Pitää vaan muistaa rakkaan äitini / veljeni lempilausahdus, ”älä ärsyynny”. Just. Koetan muistaa antaa mahdollisesti itkevän lapsen ajoissa hetkeksi sylistä pois ennen kuin itse joudun raivon tai surun valtaan.
- Edelliseen liittyen: ”kaikkia taisteluita ei aina tarvitse voittaa ja välillä on osattava valita taistelunsa”. Fiksulta siskoltani opittu viisaus, mitä ei aina ole vaikea muistaa tai noudattaa kiukuttelevan 3-vuotiaan kanssa. Koetan muistella tätä sitten kun meidän ihana pilttimme ei olekaan niin ihana…
- Kaikkea ei tarvitse osata. Ei se lapsi pilalle mene jos kaikki ei suju kuten suomenruotsalaisessa sisustussarjassa. Lapsenhoito ja -kasvatus on opettelua, kukaan ei koskaan opi niitä kaikkia asioita kuitenkaan… Vaikka valitettavasti olenkin perusluonteeltani luovuttaja, aion parhaani koettaa sinnitellä tärkeiden asioiden opettelussa ja harjoittelussa, enkä luovuta liian helpolla.
- Koetan muistaa ajatella, että olemme lapsellemme parhaat mahdolliset vanhemmat vaikka varmasti aina ei siltä tunnu. Ei me nyt niitä huonoimpia ainakaan voida olla…
- Hetkeen ei ole varmaan enää ole ”minää”, vaan ”me”. Tämä symbioosi on tärkeä ja hieno asia, mutta koetan muistaa myös minua itseäni välillä, jotta ”me” voisimme hyvin. ”Me” täytyy myös pitää isän sisällään, eikä vaan äitiä ja lasta. Isän täytyy kanssa saada osallistua pienen hoitoon ja tuntea olevansa tärkeä. Ehdottoman tärkeänä pidän myös vanhempien parisuhteen vaalimista. Ei kai tätä voi liikaa korostaa?! Terve lapsi tarvitsee terveet vanhemmat ja tästä olemmekin jo etukäteen paljon yhdessä puhuneet. Varmasti univelat yms. saavat meidänkin suhteemme hetkittäin kiristymään, mutta uskoisin se olevan jo askel oikeaan suuntaan, että ylipäätänsä tiedostamme mahdolliset tulevat ongelmat.
Mielessä pyörii myös miljoona muuta asiaa, ohjetta ja odotusta, mutta jätetään ne vielä hautumaan.