Puklua, kiukkua ja innovaatioita
Perjantai aamu alkoi räväkästi Pulun super pukluun meidän sängyssä. Tavaraa tuli reippaanlaisesti ja kovalla volyymillä… Sen jälkeen ei enää nukuttanutkaan vaan oltiin ihan hereillä. Edellinen aamu alkoi samalla lailla selkäkakoilla … Näistä oppineena, tulevina aamuina vauvan ja sängyn välissä on ylimääräinen taitettu lakana.
Viikonloppuna oltiin vuorotellen menossa ja rauhassa kotona. Perjantaina kaikki kolme serkkua olivat äiteineen meillä kylässä ja meno oli aikamoista. Pulu katseli ensin sitteristä ja sylistä maailman menoa tyynesti, osallistuen välillä keskusteluun omalla panoksellaan. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin meno toista varmaan väsyttämään ja alkoi taas jo tuttu iltaraivo. Raivoaminen alkoi Isin nukutusyrityksestä yltyen pienestä itkusta korkeaan kovaan kiljuntaan. Onneksi tällä kertaa se loppui aika nopeasti, jonka jälkeen neiti jaksoi vielä seurustella vieraitten kanssa kunnes väsymyskitinä vei hänen tiensä kohti makuuhuonetta ja höyhenmaita.
Viimeistä päiväuniyritystä lukuun ottamatta onnistuivat perjantaiset päiväunet aika hyvin Isin innovatiivisen keksinnön takia: portaissa sijaitseva hirttoköydeksikin kutsuttu tee-se-itse-keinu-vaunukopalle. ”Keinu” on jo parilla käyttökerralla osoittautunut melko hyväksi nukuttajaksi. Ei se toki liikkuvia vaunuja voita, mutta on hyvä pakkaspäivien nukutuskeino.
Lauantaina pääsin tallille valoisalla. Sää ja pohja olivat fantastiset, samoin intoa puhkuva 28-vuotias tamma 🙂 Saatiin ajoitettua pikku neidin unet juuri sopivasti, eikä Isillä ja tyttärellä ollut hätää Äidin huidellessa harrastuksissaan.
Illalla neiti avasi taas äänijänteensä, mutta ollaan jo aika hyvin opittu huuto vaientamaan suht nopeasti. Huuto on nimittäin kovimmillaan jos häntä yrittää laittaa selälleen makaamaan. Kun huuto alkaa, paras paikka on sylissä ja nimenomaan olalla. Jos huudon saa lopetettua, mieluiten ennen sen yltymistä aivan kamalaksi, täytyy seuraavaksi koettaa estää sen uudelleen alkaminen. Tähän on toistaiseksi tepsinyt syli ja aika. Selälleen tai ”vauva-asentoon” laittaminen saa huudon alkamaan saman tien, joten salaisuus on hitaus. Neitiä saa pikku hiljaa siirtää olalta alemmas syliin, kunhan käyttää siihen aikaa. Eilenkin hän oli lopuksi ihan tyytyväisenä pitkän aikaa selällään sylissä iloisesti jutellen.
Sunnuntai oli kaiken puolin onnistunut päivä. Käväistiin aamulla rakennusmessuilla neidin ensimmäisten päiväunien aikaan (2h). Hän myös meni kiltisti toisille päiväunille ja nukkui taas pitkään (1,5h) ja olisi nukkunut pidempäänkin, ellei häntä olisi puolittain herätetty vieraitten iloksi. Sen jälkeen hän nukahtikin itse syliin, jolloin päivän päiväunikiintiö oli täynnä ja täydellinen. illalla hän meni kiltisti kylvyn jälkeen nukkumaan ilman mitään huutoja.
Kovasti ollaan mietitty tuota huutamista ja sen syitä. Se ei näyttäisi olevan yhteydessä hyviin tai huonoihin päiväuniin, tai päivän hektisyyteen tai rauhallisuuteen. Väsymykseen se kuitenkin taitaa liittyä ja ehkä siinä on jotain ”minut jätetään yksin”-pelkoa yms. Tiedä häntä. Ilmeisesti vastaava on kuitenkin aika yleistä. Ehkä se vaan on hyväksyttävä että ”se nyt vaan on vauva ja vauvat itkee”, vaikka se vastoin luonnettani onkin. Toisaalta lohduttavaa on se, että jos se on ”vaan joku vaihe”, menee se ohi. Onneksi osataan myös hiljentää huuto aika hyvin, ainakin toistaiseksi.
